My history with Fischer tennis rackets  

Introduction

Many people who know me probably do not consider me as collector. But I admit, I have a small tendency for that. I have collected ice fishing lures, collected, cataloged, and reviewed over hundred Le Nozze di Figaro opera recordings, and, as this blog will reveal, collected tennis rackets, mostly made by Fischer. I might reveal my opera listening tips later. For ice fishing lures, I suggest one to join me for a cold trip or two.   

Most of my Fischers with my regular ball boy

In my opinion, every collection needs a story. As a tennis collection, my twenty or so rackets is hardly considered a collection. You know, it is just a bunch of rackets. But, then again, this is my story. Tennis rackets are probably just a chase for the lost youth, yet sure there is a historic story line involved. The collection is a short glance on the golden period of time in tennis racket evolution. The start time for this period is around 1987, when the tennis rackets finally evolved to the modern ones. About the same time, as a 13 year old kid, I started to play tennis, not as my main hobby, not even second, but anyway in a weekly basis.   

For Fischer this time marked the era of Vacuum technology, that enabled them to produce rackets of unsurpassed quality. The quality control of the rackets made in Ried, Austria is still more or less surpassed.  The end of the golden era for me is around the time when the production of the frames was transferred to cheaper facilities, away from the Austria. This time coincides well with the time, when material selection probably went to less optimal ones. It is my understanding that materials such as Kevlar and Silicon Carbide became more expensive due to their use in other industries, especially aerospace. The end time might be around 1995. This time roughly coincides me starting university studies, my own life, and own finances. There was not really time and money, nor buddies, not even real interest, to play tennis. 

Luckily the situation changed for the better. Some eight years ago I ended up happily with a lady with a Fischer tennis racket. Yet she now plays with Wilson Clash, I still have a (hitting) parnter with compatible interests.  

My racket mix

There are many Fischer rackets in the world. Not all of them are that great, and I certainly do not like all I have tried. Thus I have decided to limit my focus. As already suggested above, frames that are made in Austria are strongly favored. This means that my rackets are preferably build before 1995. Additionally, anything less than 90 square inches is probably small for me to hit the sweet spot, with my current skills that is. The Superform family is considered too archaic for the collection, which kind of determines that my rackets are from year 1987 onward, or so. I would like to ephasise that the years I list are not based on anything but internet postings. I do not have original catalogues, not Tennis magazines from that era. Additionally, the oversize frames are not, nor were, my cup of tea. Frames over 98 square inches are not permitted to my closet (unless they belong to my wife).  

My interest is mainly frames meant for advanced players, yet I do not really consider myself to be one. So there are no Opens (except one), Break points, Flairs, Motions, Tangentials, King size presidents, Clubs, Fascinations, nor any aluminium frames. Ugly ones, like Vacuum Centron (Yeah, I know it would play well), are omitted, too. 

There are some loose rules I have followed along the way in filling my closet. First of all, my apartment and especially the closet is small, on purpose, and cannot take 200 rackets.  Every frame needs to be in playable condition. I need to have some personal feel on how the frames play. So there are contemporary strings in the rackets, there are no plastic wrapper on handles, more often than not the original grips have been replaced by modern synthetic replacement, and so on. 

When it comes to tennis, the visual design is important, too. For me, the Nicole Dürr designs are the best, if not the only proper, Fischer designs. In my opinion, the 1991 smoky black and white designs are the peak of the whole tennis racket industry, design-wise. I do not fancy the post-1991 fishnet designs. As a consequence, I have just one of them - yet. 

As a starting point, I will try to list the racket molds I am interested along with some I might get interested provided some extra time and finances, and maybe second garage. They are (in order of importance):

• Elliptic
• 98 square inch head
• 1990-1994
• Tapered beam
• 3 pairs of mains in throat
• Twin Tec mid size
• 90 square inch head
• Tapered beam
• two-piece grommetless
• Twin Tec mid plus 
• 98 square inch head
• Tapered beam
• two-piece grommetless
• Used by Charly Steeb
• Vacuum pro
• 90 square inch head
• 1988-
• Constant beam
• 3 pairs of mains in throat
• Used by Michel Stich 

The molds I have some interest are

• Vacuum Pro 98, constant beam
• Vacuum Pro 98, tapered beam
• Vacuum Comp 95 

Elliptic line

Elliptic line has a classical racket with modern feel. My understanding that the line is probably not for the pros, but rather advanced player. The sweet spot is nice and big, which allows amateurs (like me) enjoy the Fischer feeling without complications.  

The original Elliptic mold has three main string pairs in the open throat area. The models with four pairs came after this mold, and was in its entirety made outside of Austria. There is nothing special about this later mold, apparently. There is an overwhelming amount of different Elliptic frames, considering the short time, maybe about 1990-1994, it was active. The original mold came with at least the names

• Vacuum Elliptic Pro
• Vacuum Elliptic
• Elliptic
• Elliptic Kevlar
• Elliptic SL
• Elliptic Fun
• Elliptic Comp
• Elliptic Comp Pro
• Elliptic Mid Plus
• Elliptic Comp Mid Plus 
• Elliptic Trend 

At least around '92 Elliptic Comp came with different SiC and Kevlar layups, that had almost alike appearance. There are some weight differences. According to my experience, Elliptic Kevlar and SL are 320 g, or so. Pro models are around 350 g, rest mostly around 340 g. Strung swing weights are on a lower side when compared to modern players racket averaging around 310, Kevlar being around 300 and Pro around 315-320. 

As I write above, the Austrian made rackets are special. There is certainly a notable mechanical difference; the Austrian made rackets are molded as one piece units. Even the handle is molded to be one with the rest of the frame. So there must a different mold for different grip sizes. I do have five of these beauties:  

• Vacuum Elliptic Pro, wonderful green 354 g unit from about 1990, with Vestoran bumper
• 2 x Elliptic Comp, best-ever 91' Dürr design, with Silicon Carbide (SiC) layup
• Elliptic Comp, 1992 Dürr design, with Kevlar layup
• Elliptic Kevlar, 91' Dürr design  

Elliptics made in Austria 

Two of these, Pro and -92 Comp are almost always in my racket bag, Kevlar frequently. One of the 91' version I have used since 1992, and is mostly on retirement, yet it has always been my number one racket. As I actually play with the Elliptics, I own, I have acquired units made elsewhere, as well. 

• 2 x Elliptic Comp, 1992 Dürr design, with SiC layup ("Designed in Austria")
• 2 x Elliptic Comp, 1992 Dürr design, with Kevlar layup ("Designed in Austria")
• 2 x 1992 Vacuum Elliptic Pro, very nice metallic green Dürr design
• 1993 Elliptic Comp Mid Pro, Pink/Cyan "Head Gravity" color scheme
• 1993 Elliptic Mid Pro, Blue/White "Head Gravity" color scheme

For some reason the old 1993 Comp, with 2020's "Head Gravity" paint, has become one of my go-to rackets. 

Elliptic frames not made in Austria

Reasonably priced Made in Austria Elliptics are not too frequently in the market. As I probably have enough of Elliptic frames for the rest of my tennis career, I am not too troubled by this. Additionally, the maze of Fischer made Elliptic names makes collecting "all relevant" frames quite impossible.    

Twin Tec

Grommetless Twin Tec frames are unique in design. Racket mold consists of two sandwiched halves, with a Vestoran layer in between. Due to Vestoran layer, no grommets are needed. These frames also appear to be wanted by collectors, most likely due to their special construction. Contrary to Elliptic, there is very limited number of versions. According to my experience, there are four versions. Mid plus (98) sized Twin Tec and Twin Tec Pro, and mid sized Twin Tec Mid Pro. After several years of monitoring market sites, I finally found that there indeed was Twin Tec Mid, too. The Twin Tec line was in production in a short time, maybe 1989-1992. The production was probably far too complicated and expensive to transfer it outside of Austria.  

The beautiful Nicole Dürr design, smoky black and white Twin Tec Pro from '91 notably carries the name of Carl-Uwe Steeb. Charly certainly was able to handle the racket effortlessly. 

I have currently four Twin Tecs

• 1991 Twin Tec Pro (Steeb)
• 1991 Twin Tec Mid Pro
• 1992 Twin Tec Mid Pro, with metallic green Dürr design
• 1990 Twin Tec, solid dark grey design

My Twin Tec collection 

One of my absolute favorite rackets is Twin Tec Mid Pro with the same graphics scheme as the Steeb racket. The low swing weight makes the racket very maneuverable. The dense and round string pattern give this racket a lot of control. Probably the construction enhances the dampened feel from the racket. This particular racket I have used since 1992 (hardly never during 1995...2015, though). The racket is perfect for warm up and relaxed baseline hitting. The racket is not especially flexible but yet very comfortable. Especially so with the multi-filament string setup. Currently I use Technifibre Triax 17 strung at 25 kg, which feels very very appropriate.   

I do not have anything against some weight in the racket. Yet, I find it very difficult to understand why the "Pro" racket is lighter than the not-Pro. Anyway, my non-Pro Twin Tec is a heavy beast, about 370 g. I rarely find my arm, nor swing, to be in the condition that I like to use this racket. Apart from the rackets I own, I know of three graphics

• Twin Tec Pro, with solid blue/purple color
• Twin Tec Mid Pro, with solid blue/purple color
• Twin Tec Mid, with solid blue/purple color with a hint of white
• Twin Tec, with smoky '91 design, with some purple

Naturally, I would like to add these to my collection, for completeness. 

Vacuum Pro 90

The 90 square inch Vacuum pro is one of the true classics. The frames made in Austria are wanted by several collectors. The drawback of this is that the prices in auction sites are generally very high. Some rare units, such as 1991 model are more or less impossible to find. According to my little research, there are at least these versions of the racket

• 1988, Vacuum Pro, solid cyan/blue color, 14x19 pattern 
• 1989, Vacuum Pro, solid cyan/blue color, 16x20 pattern (like all after this) 
• 1991, Vacuum Pro, classic smoky black & white 91' Nicole Dürr design
• 1992, Vacuum Pro Mid Size, fishnet design and purple texts
• 1993, Vacuum Pro Mid Size, fishnet design and purple texts apart from white "Pro"
• 1994, Vacuum Pro MS, fishnet design with black text background
• 1995, Vacuum Pro 90, fishnet design with blue "P" letter
• ...
• 1997, Vacuum Pro Classic, silver with red "Pro" text
• 1998, VT Pro Classic, blue with red "Pro" text
• ...
• 2013, Pacific X Feel Pro 90

There probably were some more versions between 1995 and 2013, but they are from the wrong era, in my perspective. 

My only Vacuum pro is the first generation one, with exceptional 14 x 19 string pattern. The first word that comes to mind about the frame is demanding. The sweet spot is tiny, but oh boy it is sweet. All in all, it always invite me to play my favorite style of its era, serve & volley.

Out of the 90 Vacuum Pros, I would definitely like to add 2nd generation blue and 3rd generation black & white Vacuum Pros to my collection. I could certainly accept Austrian made Vacuum Pro Mid Size from about 1992, as well. 

Constant beam Vacuum Pro 98

Apparently very soon after 90 inch Vacuum release, likely around 1990, Fischer released similar constant beam 98 inch racket. This mold is also very popular and successful, it can still be bought as Pacific X Tour Pro 97. This mold is not my main interest. The only representative was the '91 Nicole Dürr design, with the signature of Alex Antonitsch in the frame graphics. This racket, however, feels too heavy in my hands, due to 360 g weight. Thus, I traded that racket to Pacific X Tour Pro 97. 

Tapered beam Vacuum Pro 98

Tapered beam Vacuum Pro 98 may be the most well known of Fischer racket. I assume that it appeared to market around year 1992. I am uncertain if the frame was ever manufactured in Austria. My only Fischer racket of this mold is from '93-'94. There is considerable interest on the frame, probably due to better-known players, such as Kafelnikov and Baghdatis, having used it. 

I have recently bought three modern Pacific frames (2 x X Force Pro No.1 and Pro 320) that use this mold, or some newer modification of it. The lighter weight of the frames seem to be well suited for my aging body.

Other rackets 

Apart from the "Pro" Vacuums, there are several other Vacuum frames from the same era. Luckily, as of now, I have not been really interested on them, either. Open is a intermediate player line, initially with a "Vacuum Pro 90" head shape. The only reason there is Open in the collection is my own history. I got it as a Christmas present in 1991, as far as I remember.  From about 2000-2012 it was the only racket I played with, maybe just five times a year during that period. 

Preparing rackets for play

I usually string the rackets at first with 23-25 kg (50-55 lbs) multi-filament strings. Currently my reference strings are Head Velocity MLT and Head RIP Control. Occasionally I strung some of my Elliptics with modern poly, Solinco Confidential usually, for some extra spice and spin for my life. I tend to like swing weights of 310...320. The lighter Elliptics usually require few extra grams to hoop for that. 

Final thoughts

There are certain question that arise when looking at the collection. Which of these would I take to desert island, with a clay court and a (hitting) partner? For this, I would say the smoky black and white Elliptic Comp, with new grommets (or stolen from other frames). 

Another relevant question is which I would select as a serious match play. Serious here means that I would really like to win the matches. Would I take with me the racket and spirit of Stich, or maybe ones of Charly Steeb, or something else? For me the answer is quite clear. After my restart I would at the end choose some of the modern rackets from 2020's. My Pacific frames would probably be as good starting point as any. My more modern reference, Technifibre T-Rebound Iga, would probably be too modern, after all. Due to handicap of deteriorated muscles, age and definitely much-less-than-Rafa stamina, the modern, powerful and light racket would likely help me win some tighter matches.  

Appendix 

Most of my sporting life is listed in various Excel sheet. Attached is the Fischer racket sheet, which shows the state of my collection today. Interested collectors will likely find it false and incomplete. Please contact for a up-to-date list.

 

Inari 2014, päivät 7-8

Päivä 7, 18.7.2014 " Vasikkaselkä"

Päivän melontamusiikki: Lyra All Stars: Satakieli laulaa 

Satakieli laulaa (A. Hellaakoski)

Tuli kaikkien äänien takaa
yhä ihme ja ihme uus
ja viimeisimpänä vakaa
tuli hiljaisuus.
Sen lävitse purosen voin
vain aavistaa solinoin.
Vesi viileä on, ja puu
yli sen kuvastuu.

Puro solise lehvien alla,
vesi onnellinen
vie kuplaa, kannattamalla
varovasti kuultoa sen
sivu sammalen kasteisen,
ali puun, yli maan,
ohi kelloa kilkkavan haan.
Olen onnellinen.

Olen kupla, muuta en.
Olen tyhjä, muuta en.
Vain kuvastajana
olen, kuuntelijana.
Vain kupla pysyi, kesti
ja ylisti ikuisesti.

Reitti:. Melontaa 28 km Pikku-Sörmiltä Nitsijärven Rovasaareen
7. päivän lähtöpaikka 
7. päivän taukopaikka 
7. päivän yöpaikka 

Herään väsyneenä ja hikisenä aivan liian aikaisin. Päätän, että parasta on kerätä vaatteet teltasta ja hypätä suoraan järveen. Pienten epäröintien jälkeen pääsen viimein uimasille. Osa muustakin porukasta kaipaa raikastusta. Aamun kirkkaus ja tyyneys raikastuttaa aistit. Aamupalan jälkeen pakkaamme "ahkiot" ja melomme Vasikkaselän reunaan. Keli on aivan tyyni kun Vasikkaselkä aukeaa. Suuntamme keulat K-väylämerkkiä päin, joka sijaitsee luodolla nimeltään Uaivipuunnjamlaassas. Vasikkaselän hiljaisuus ja luonnon äänet ovat aivan maagisia. Väliin jostain kaukaa kaikuu veneen ääni, mutta enimmäkseen selällä kaikuvat vain kajakista tuleva veden liplatus ja lintujen äänet. Kuikkia, kaakkureita ja koskeloita selällä tuntuu olevan valtavia määriä. Onpa luodolla myös muutama merimetso, mistä en osaa innostua valtavasti, kun olen nähnyt tämän linnun pesäluotoja. Toisaalta, eivätpä nämä meidänkään "pesäluodot" aina niin siistejä ole.
 

Meloskelemme hiljalleen Kallovuonoa päin. En jaksa lukea edes karttaa. Luovutan sen Markukselle. Katson karttaa kunnolla seuraavan kerran vasta Nitsijärven pohjoisosassa, mikä on melkoinen retriitti karttafetissille. Kallovuono tulee melkein kuin itsestään oikealle. En haluaisi poistua lainkaan Vasikkaselältä, enkä liene mietteissäni kovin erilainen muiden melojien kanssa.

Kalliotaipaleen venetaipaleella Markus ja Kari ehdottavat, että vedetään ensin muovikajakit toiselle puolelle. Tämän jälkeen osa alkaisi tekemään lounasta. Ja osa hakisi lasikuitupaatit. Taavi ja Monika valitsevat kuitenkin (vähintäänkin paatille) vaarallisemman ja urheilullisemman vaihtoehdon, mistä taas menen typeränä poikana kiukustumaan. No ainakin loppuosa lasikuitupaatin kantomatkasta menee optimaalisesti. Kaksi kantaa ja yksi kannustaa ja herjaa vierellä. Työtehtävän vaihto tapahtuu 50 metrin välein. Venetien pää osoittautuu heikoksi taukopaikaksi, joten siinä mielessä alkuperäisessä Kari-Markuksen suunnitelmassa on virhe. Kuumassa kelissä muutama lounastaja houkuttelisi paikalle melkoisen paarmaparven.

Lammaslahden suulta herrat löytävät viimein sopivan lounaspaikan. Itse osallistun tulen tekoon, minkä jälkeen oikaisen varvikon päälle. Mietin, että ihmisellä pitää olla oikeus heittäytyä avuttomaksi. Yllätyksekseni huomaan, etten tunne lusmuilusta edes huonoa omatuntoa. Vaakalepo palauttaa niin, että kieltäydyn uimapiristyksestä. Lounaalla päätämme lopullisesti, että vietämme vielä yhden yön Nitsillä.

Tauon jälkeen melomme pohjoiseen Haapalahden kautta. Ohitamme aiemman X-leiripaikan. Suuntamme kulkumme Postisaarille. Kalapaikat ovat tallella, mutta uusien leiripaikkastandardiemme mukaista paikkaa saarilta ei löydy. Seuraavaksi haemme leiripaikkaa Niliniemestä, missä on liika paarmoja. Tyynessä kelissä leiripaikan pitää olla avoin ja tuulinen. Viimein Karin kiikariin osuu hiekkaranta Rovasaaren eteläpäästä. Melomme sinne totuttautumaan autojen jyrinään.

Rannalla pidämme eskimoharjoituksen. Itse en jaksa alkuun innostua, mutta hiljalleen into tarttuu muista. Kokeilen eskimoita, mutta en taivu takakannelle kunnolla, tai olen muuten vaan flegmaattinen. Vetäisen kauhukahvasta itseni Nitsin syleilyyn ja uin hiekkarannalle kuivumaan ja keräämään itseäni. Onneksi edes muilla on hauskaa. Anastan Monikan paatista pumpun, millä alan tyhjentää istuinaukkoani vedestä. Ruiskin pumpulla muita, mikä piristää itseäni. Palaan kajakkiin ja taivuttelen selkää takakannelle. Aukon takareuna hiukan kivuliaasti selkää vasten veivaan normaalin eskimon, takakansieskimon ja käsieskimon. Mikä lie aiemmin hommassa kanitti.

Muu porukka kuvailee eskimoita veden alta ja päältä. Tosin Kari on tallustellut saaressa eskimosession aikana. Kari raportoi kalojen pintaamisista. Noin kahdessa sekunnissa asia selviää itsellenikin: Tuo on siikaparvi. Ja siika on mielivastustajani perhokalastuksessa. Pakko päästä sitä kiusaamaan. Ilmoitan, että voin vaikka paastota loppuillan ja nukkua hiekkarannalla, mutta nyt perhovapa ja kahluukamppeet lähtevät työhön, mitä varten niitä olen sata kilometriä kuskannut. 

Kaivan pikkuperhot kajakista ja kelaan aivoista kuvat perinteisistä siian ottiperhoista. Pinnassa ei ole mitään isoa vaan pikkuhyönteisiä. Tyyni keli tekee myös kahlaamisesta haastavan. Kylmä vesi myös muistuttaa siitä, miksi perhokalastajia joskus kutsutaan sinimunaisiksi. Kahlatessani kalat kaikkoavat hiljalleen kauemmaksi rannasta. Ainoastaan veneiden aaltojen lyödessä rantaan on hyvä kahlata kauemmaksi ja pääsen heittämään siikaparveen hienosti. Parvessa on enimmäkseen pieniä kaloja, mutta silmäpuntarin perusteella myös useita puolen kilon siikoja, ainakin. Tarjoilen mustia pieniä Klinkhåmereita, mustia ja vihreitä päivänkorentoja, mustia 18 koon sääskiä, pintakellujia, nymfiä, ja pupaa. Ei edes aina luotettava pienin Royal Coachman aiheuta reaktiota kaloissa. Kalat pintaavat parhaimmillaan 10-20 sentin päästä perhosta. Tämä on siian perhokalastusta parhaimmillaan; kalat vievät ylivoimaisen 6-0 voiton turisti-Tommista. Tappio ei tule yllätyksenä, sillä olen kokenut saman ennenkin. Kerran rannassa poksahtaa eri tavalla, harrin tavalla. Heitto tuikkiin aiheuttaa tärpin heti ja pikkuharri käy näytillä. Tämä kuvastaa harrin perhokalastusta. Harri on suhteessa siikaan (yleensä) tyhmä kuin saapas, tai muuten vaan äärettömän perso ruualle. 

Kalastaessani kuuntelen puolikorvalla ääniä nuotiopaikalla. Persoonaani viitataan muutaman kerran, muttei ylenpalttisin kriittisin äänenpainoin. Näin luotan, että muut hoitavat ruuanlaiton puolestani. Markuksen mahtikäskystä nostan viimein perhon ylös ja tepastelen syömään. Ruoka on hyvää, taas. Ilmoittaudun tiskaamaan, tosin senkin työtehtävän hoitaa lopulta pääosin Kari.  

Illan kähmeissä kaivan pelikortit esiin. On aika pelata Lappiklassikkoa, tuppea. Peli ei ole tuttu Markukselle eikä Monikalle. Paitsi, että sääntöjen selvittyä peli onkin Monikalle tuttu. Slovakiassa peliä ei kumma kyllä kutsuta tupeksi. Pelaamme muutaman nousun. Pieni tihkusade ajaa meidät pakkaamaan paatit, ja ennen keskiyötä kömmimme pehkuihin.

Päivä 8, 19.7.2014 " Kotiin"

Päivän melontamusiikki: Jean-Pierre Kusela: Naurava Kulkuri

Reitti:. Melontaa 2 km Nitsijärven Rovasaaresta venerantaan, josta 640 km ajoa kotiin.

Kellot herättävät seitsemältä. Inarin taivas on harmaa ja kalsea, mikä helpottaa hiukan kotiinlähtöä. Pakkaamme loput remeleet kajakkiin ja melomme autolle. Nostamme kajakit lasteineen peräkärryyn ja katolle. Puoli yhdeksältä väännän polvet takapenkin keskipenkille ja lähdemme kohti aamupalaa Inarin Nesteelle. Paluumatka kuluu perinteisesti Markuksen nukkumista kuvaten ja myös järjestötoimintaa pohtien. Sodankylässä juhlitaan allekirjoittaneen aikuistumista A la Riestossa pizzalla ja keppanalla.   

Netistä autossa luetut huonot uutiset lyövät kuin märkä rätti kasvoille. Tiedän, että paluu arkeen ei tule olemaan helppoa. Onneksi Jean-Pierre Kuselan nauru sysää tylyt uutiset pois mielestä Rieskapaikan pihalla. Kotona Anita tarjoaa kakkua koko porukalle, minkä jälkeen porukka hajaantuu lopullisesti. Elän seuraavat pari päivää lähes pelkästään mansikoita ja kakkua syöden unelmoiden ensi vuoden reissusta. Tyhjyyden tunne helpottaa kunnolla vasta Martijnin läksiäismelonnoilla tiistaina. Silti olo tuntuu välillä kuin häkkilinnulla.

En fången fågel (E. Södergrahn)

En fågel satt fången i en gyllene bur
i ett vitt slott vid ett djupblått hav.
Smäktande rosor lovade vällust och lycka.
Och fågeln sjöng om en liten by högt uppe i bergen,
där solen är konung och tystnaden drottning
och där karga små blommor i lysande färger
vittna om livet, som trotsar och består. 

Inari 2014, päivät 4-6

Päivä 4, 15.7.2014 "Retkipäivä"

Päivän melontamusiikki: Puccini: La Rondine, aaria Bevo al tuo fresco sorriso ja Puccini: Tosca, aaria E Lucevan le stelle

Reitti:. Melontaa 7 km Kyyneljoen viimeisestä virtapaikasta Kyyneljärven itärannalle.

4. päivän aloituspaikka 
4. päivän yöpaikka 

Neljännen retkipäivän aamu on taas harmaa edellisen iltapäivän lämmöstä huolimatta. Päivän tarkoituksena on siirtyä meloen uudelle leiripaikalle ja tehdä siitä kävelyretki itäpuolen pienemmille järville.  Aamutoimet tuntuvat sujuvan hiukan kankeammin, liekö illallisella maisteltujen napanderien takia. Syömme aamupalaa tihkusateessa Monikan tarpin alla. Tihkusade väistyy nopeasti ja ehdimme vesille juuri pakoon rovaniemeläisiä. Taidan olla ainut meistä, joka heidät ehtii lähtöpaikassamme nähdä.

Huomaamme, että Kyyneljärvi on erittäin kaunis ja erämainen järvi. Karin tarkat silmät havaitsevat kotkan itärannalta. Luonnonihmeistä huolimatta matka kulkee rivakasti kevyessä tuulessa. Hidastamme vasta hiukan ennen taukopaikkaa, kun kivisen karin sivu alkaa haista nenääni harrilta. Paikalla on selvästi runsaasti kalaa ja jostain syystä harriparvi on aktiivinen. Itselläni on kontakti muistaakseni kuuteen harriin, joista vain alamittaiset käyvät kajakissa. Mutta, mikä mukavinta, aluksi Markus ja sitten Monika saavat kajakkiinsa reilusti mitantäyttävät harrit. Kalojen nostot kajakkiin ilman haavia ovat varsin vapaamuotoisia, mikä on erittäin hyvää eräviihdettä. Menemme leiripaikalle valmistamaan saalista ruokaa heti tuoreeltaan. Valmistettu harririsotto (sisältäen mm. kuivattua, paahdettua sipulia) on jumalaista. Roimelojat ohittavat leiripaikkamme Suolisjärven länsirantaa meloen. Emme näe heitä tämän jälkeen, mikä kuvaa erinomaisesti Inarin avaruutta ja erämaan tuntua.

Ruuan jälkeen valmistaudumme kävelyretkeen. Markus kaappaa retkikarttani ja painuu puolijuoksua kohti Katosjärviä. Perillä rannassa jakaannumme ympäri järveä. Itse menen niemeen lähelle puron suuta. Melkein ensimmäisellä heitolla saan lusikan pohjaan. Lämmenneessä kelissä kahlaan irrottamaan uistimen kiveltä. Samalla huomaan olevan ns. pelipaikoilla. Hienon näköinen kivinen penkka suorastaan kutsuu kalastajan uistinta. Totean paikan taimenelle sopivaksi. Ehkä kolmannella heitolla näen, miten juuri oikealla paikalla syvänteen reunassa kylki välähtää ja pian vapa taipuu. Kala on kuitenkin ns. maastotaimen, kilon hauki. Pelkään paljaiden varpaideni puolesta, kun raahaan hauen rantaan. Kala on taas tiukasti kiinni. Annan sille pappia, perkaan ja suolaan välipalaksi nuotiolla valmistettavaksi. Puroa seuraillen siirrymme Harrijärven puolelle. Kallion alus purossa on upea. Purossa on pikkuinen hellyttävä hauki, jonka menoa seuraamme hetken. 

Oikeastaan kaikki näkemämme järvet ovat upeita. Rannat tuntuvat olevan joko täydellisiä leiripaikkoja mäntykankaalla tai hienoja taukokallioita. Koskemattomia rannat eivät toki ole, leiripaikkoja nuotiopuineen on joka puolella. Ainoa,  mikä puuttuu, ovat varmat jäljet jalokaloista. Ilmeisesti pienet taimenet seuraavat muutaman kerran uistimiamme. Kalojen pintauksia ei näy lainkaan. Ennen nuotiopaikkaamme Markus saalistaa parin kilon haen. Laskemme hauen jatkamaan eloaan lahteen. Petokalat pitävät parhaiten huolen kalakannan terveydestä. Hauet saalistavat pois sairaat ja heikot kalat. Terveet kalat eivät hevillä hauen hampaisiin joudukaan. Hauen nostaminen rannalle kuivumaan ei siis ole kalastuksenhoidollinen toimenpide. Nuotiolla paistamme saamani kilon hauen tikussa. Taukopaikalla Monika esittelee kehittynyttä heittotaitoaan ja linkoaa lusikan melkein salmen toiselle rannalle, minne uistin jää kiven rakoon kiinni. Uimareissuhan siitä tulee.

Päätämme palata leiriin suoraa reittiä. Pois tullessamme suuntaamme ei ihan pidä ja ajaudumme Markuksen ja Karin kanssa Kyyneljärven lahdenpoukamaan. Lahti näyttää mahdolliselta ahvenen kodilta. No, kohdekalaan emme kontaktia saa, mutta lahden alfa-krokotiiliin kyllä. Kala katkoo siimat neljästi, kunnes tajuan kerätä kaikki perukkeeni (5 kpl) uistimen eteen. Ja eikö mitä, uistimella numero viisi hauen viimeinen koitos alkaa. Hauki taistelee lujasti varmaan vartin, mutta alistuu lopulta rantaan, tosin vain kolme uistinta suussaan. Viimeinenkin uistin on syvällä, vain sentti erottaa siiman ja hampaan. Ihailemme pedon ehdotonta saalistusviettiä. Perkaan nelikiloisen hauen, jonka keitämme ja paloittelemme risottoon. Kalaruoka on herkullista, hauki on aivan turhaan aliarvostettua. Risoton jälkeen Kari kävelee niemen nokkaan ja nappaa vajaan puolen kilon harrin, minkä syömme yöpalaksi. Kalapitoinen ruoka nukuttaa mukavasti.

Päivä 5, 16.7.2014 "Vironiemen ympäri"

Päivän melontamusiikki: Kirka: Leijat

Reitti:. Melontaa 21 km Kyyneljärven itärannalta Karhusaarille
5. päivän lähtöpaikka
5. päivän taukopaikka
5. päivän yöpaikka

Olen jättänyt kalanperkeet illalla näkyville rantaan, josta lokit ne löytävät. Aamulla myös korpit saavat omansa. Vasta ensimmäisenä heräävä Kari ajaa korpit pois herkkuaterialta. Aamupalalla istuessamme myös neljä kuukkelia saapuvat saaliinjaolle. Kuukkelit eivät ole yhtä seurallisia ja luottavaisia kuin retkeilyreittien liepeillä. Saatuaan hauen perkeitä tarpeeksi mukaansa ne lentävät takaisin syvemmälle metsän suojaan.

Melontapäivä alkaa lyhyellä siirtymällä koskelle. Laskemme Markuksen kanssa koskea edellä. Yläosa on syvä ja selkeä. Vastaavasti alaosa on erittäin kivinen. Monikan lasikuitupaatilla koskeen ei ole mitään asiaa. Me muovipaattimiehet naarmuttelemme paattimme kosken alas asti. Kari näyttää olevan hetken aikaa lujastikin kivellä, mutta pystyy viimein jatkamaan laskua, tosin takaperin. Koskella tapaamme ihmisen, melojan Savosta. Rannalta näyttää, että tämänkin melojan ravinto voi olla haukipitoista. Saalishauki on silmävaakalla iltahaukemme kokoinen. Monikan paatti siirtyy näppärästi Inarin puolelle lihasvoimin. 

Seuraavaksi ohjelmaksi olen ideoinut raudun pilkintää kajakista Koppasaaren kohdalla. Ideanani on samalla testailla valmistamieni tasapainopilkkien uintia. Jaan (muiden valmistamat) tasapainopilkit pilkit halukkaille. Omien pilkkieni uinti miellyttää silmääni kovasti. Parempiuintisen prototyypin alakoukku tosin meinaa kiepsahtaa kiinni selkälenkkiin. Parantamisen varaa luomuksissani on siis, eikä vähiten työni jäljessä. Yltynyt tuuli hankaloittaa pilkintää; pilkkiä ei saa lähellekään pohjaa. Suositan siirtymistä Taavin rantaan tekemälle nuotiolle. Itse vaihdan vaapun siiman jatkoksi ja uistelen tovin. Tiuran vaappuun notkahtaa mahtavasti, mutta kala ei tartu, Myös Karin viehettä riuhdotaan pari kertaa voimalla. Menen rantaan ruuanlaittoon. Chilillä, valkosipulilla ja sipulilla maustettu meetvurstipasta maistuu hyvin, saapahan joskus punaista lihaa ainaisen kalansyönnin väliin. Taukokalliot ovat upeita. Jatkamme kalastusta tovin rannalta. Markuksen vieheeseen tarttuu noin 35 senttinen taimen, omaani noin 38 senttinen. Taimenet jatkavat eloaan kohti ensi kutuaan (runollista, eikö totta).

Jatkamme matkaamme Kyynelvuonoa pitkin. Pahtalahden suulla olevilla saarilla alkaa taas haista harri. Markus ymmärtää vinkkini ja aloittaa kalastuksen jo kajakista. Nousemme pian saareen kalastamaan. Kari suuntaa heti kalasuuntavaistollaan huippupaikkaan ja saa pari kontaktia harreihin. Tosin vasta Markus saa tuta paikan koko potentiaalin. Uuden siiman ansiosta Markuksen heitot lentävät riittävän kauas rannasta, Loton väri natsaa kohdalleen ja Markuksen tarkka silmä havaitsee kaukana syönnöksellä olevat isot harrit. Rannalle tulee kolme toinen toistaan komeampaa harria. Suurin on 48 cm, oman (tunnetusti hiukan pessimistisen) silmävaakani perusteella ehkä 850 grammainen. Kala on täten perinteinen kilon harri. Omasta mielestäni kalat ovat koko reissun upeimmat. Kolme kalaa on sopiva määrä ruuaksemme ja jatkamme matkaa kohti yöpaikkaa.

Kari siirtyy keulaan arvioimaan leiripaikkoja. Kumppisaaren liepeiltä mieleistä paikkaa ei löydy. Karhusaarten eteläisimmästä saaresta löytyy mielestäni koko reissun parhaat makuusijat. Leirissä valmistamme harrit kiven päällä nuotiossa. Mietimme, miten paljon tästä ruokalajista voisi pyytää rikkaalta ulkomaiselta turistilta. Ymmärrämme, että paljon. Illalla aistin, että kalastusinto on alkanut hiipua. Itsellänikään ei ole pienintäkään halua lähteä lippaa heittelemään. Mukavampaa on maata varvikossa ja seurata kuinka lätyt paistuvat pannulla. Havahdumme kaasupullon loppuessa lätyn paiston aikana. Olemme tuhlanneet kaksi isoa kaasupulloa ja jäljellä on enää puolitoista pientä. Päätämme siirtyä tekemään ruokaa pääosin nuotion lämmössä.       

Päivä 6, 17.7.2014 " Melontapäivä Surnulla"

Päivän melontamusiikki: Laura Sippola: Kesäyö

Reitti:. Melontaa 29 km Karhusaarilta Surnuvuonon pohjukkaan ja Pikku-Sörmille

6. päivän lähtöpaikka
6. päivän taukopaikka
6. päivän yöpaikka

Univelka alkaa hiljalleen häiritä itseäni. Lisäksi suurimmat kalastuspaineeni ovat ohi. Ehdotan, että Monika melokoon päivän keulassa. Arvaan oikein, että näin matka taittuu parhaiten. Matkaa on kuitenkin reilusti edessä, koska olemme päättäneet meloa aikaisin lauantaina takaisin Nitsijärvelle autolle.

Alkuun melomme kohti Saijetsinlahtea. Käännämme kahden pitkulaisen saaren väliin kohti Birgitniemeä. Karhusaarten seutu on erittäin kaunista. Alue tuoksuu myös vahvasti harrilta. Pidän käteni pääosin erossa vavasta ja lähinnä nautiskelen maisemista ja hiljaisuudesta. Näin tuntuvat muutkin tekevän. Pikkutauon jälkeen melomme Surnuvuonon pohjukkaan ja rantaudumme polun päähän. Käymme kävellen katsomassa Surnukoskea ja Pienen Surnujärven päätä rannalta. Läänin kalastusluvassa ei tietääkseni ole voimaa Surnukoskessa. Eipä silti, aurinkoisessa kelissä koski ei vaikuta ottipaikalta. Paikalla olisi mielenkiintoista käydä katsomassa taimenten kutua myöhään syksyllä. Ja tämä luonnollisesti vain kameran keralla, kalastus on silloin kiellettyä.

Palaamme paateille ja suklaapalan voimin päätämme jatkaa melontaa kohti Vasikkaselän reunaa. Venytämme lounastaukomme aina Pikku Mäskisaareen asti. Lounaaksi on torstaipäivien klassikkoa, hernekeittoa. Toteamme Ruotsista tulevan paljon hyvää. Hernekeitto, Hilleberg, Klättermusen, esimerkkejä on paljon. Ruotsalaista autoista mielipiteemme jakaantunevat enemmän.

Jatkamme melontaa pian ruuan jälkeen. Monika, Taavi ja Markus hämäävät minua ja Karia ovelasti ja ovat päästä meistä karkuun kiertämällä Pikku Mäskisaaren odottamattomalla tavalla. Onneksi havaitsen karkulaiset, jotka eivät pääse karkuun avoimella pätkällä. Ilta on taas erittäin hieno, mutta tälläkin reissulla kipeäksi äitynyt vasen hartia kiusaa melkoisesti. Aloitamme melojen vaihtelurumban. Vain Galasport-mies Kari ei moiseen naurettavuuteen alennu, mikä on aina taloudellisesti hyvä ratkaisu. Vaihtelun jälkimainingeissa Taavin mutkamela päätyy käyttööni loppumatkaksi. Mutkamelalla melonta on ajoittain jopa kivutonta, mikä on suurta luksusta parin jomotuspäivän jälkeen. Suurkiitokset Taaville!

Tyyntyvässä illassa löydämme reissun upeimman leiripaikan Pikku-Sörmistä. Paikka vaikuttaa kalaisalta. Kukaan ei kuitenkaan jaksa vilkkua heitellä, vaan nautimme kallioisen saariston kauneudesta. Illalliseksi valmistetaan pataa Monikan kuivatuista eineksistä. Herkkusientä sisältävä versio on koko reissun parhaita ruokia. Monikan punaviinikastikeversio ruuasta maistuu myös.  Herkistyn ruuasta niin, etten raaski tappaa edes sääskeä, joka imee vertani. Jostain syystä pikkuotus on päätellyt veren maun olevan parhaimmillaan sormitaipeessani. Puhelen sääskelle ystävällisesti, kun sen maha täyttyy hitaasti. Viimein sääski on kylläinen ja lennähtää kauemmas. Tuntuu hyvältä ajatella, että vereni avulla saadaan jälkeläisiä seuraavia melontaporukoita varten. Juomme jälkiruuaksi viimeisen 20 cl jättipullollisen konjakkia.  Ilta venyy aamuyöksi ennen kuin joukkio pääsee unille. Itse olen erittäin väsynyt ja yritän parhaani taata itselleni muutaman tunnin lepoa. Kiukuttelen väsyneenä viimeisenkin nukutuksen pois elimistöstä. Tyynessä illassa kuulen telttaan jokaisen askeleen ja askeleiden tauottuakin kierin hiestä märkänä lämpimässä kesäyössä. Jossain välissä vaivun onneksi uneen. 

Inari 2014, päivät 0-3

0. Päivä:

Paikka: Oulun seutu 11.7.2014

Juoksen vielä aamulla rastiviikolla Kuusamossa sprintin, josta ajan Tiuran kalastusliikkeen kautta Tupokselle pakkaamaan. Perjantai-iltapäivänä retkikuumeeni alkaa tosissaan nousta, kun Kari saapuu kajakki katolla Savon maalta yökylään. Olemme myös päätyneet yhden auton taktiikkaan. Kaikki viisi melojaa, Tommi, Taavi, Monika, Markus ja Kari on täten sovitettava tavaroineen Audiin ja peräkärryyn. Taavi saapuu iltasella keräilemään osin pakattuja kajakkeja ympäri Lakeutta. 

1. Päivä, 12.7.2014, "Lakeuksilta Nitsille"

Päivän melontamusiikki: Lasse Mårtenson: Myrskyluodon Maija

Reitti: Ajomatka Oulun seudulta Nitsijärven rantaan. Melontaa 5 km Alasaarille, X-linjamerkin tuntumaan.

1. päivän lähtöpaikka
1. päivän yöpaikka

Aamulla Markus parkkeeraa autonsa pihaani ja hyppää minun ja Karin seuraksi Subaruun. Poimimme vielä Monikan matkalla Taavin ja kajakkiemme luo. Loput romut lastautuvat Taavin autoon ripeästi. Näin matka kohti pohjoista voi alkaa. Matka taittuu leppoisasti alkuun toisiimme tutustuen ja retkeä miettien. Rovaniemellä pysähdymme ostoksille. Toteamme Prisman eräosaston varsin kattavaksi ja täydennämme kalustoamme. Ruokaostoksiin menee aikaa pomppiessamme ympäriinsä kaupassa. Ruokatauon pidämme Sodankylässä pizzaa ja jätskiä syöden. Sodankylästä jatkamme kohti "Tosi-Lappia". Saariselän tunturien näkyessä tietää ajavansa oikeaan suuntaan. Käymme katsomassa kaukaisuuteen Kaunispään huipulla. Pilvien ja autereen takia Norjan lumihuiput eivät näy, mutta maisema on silti kaunis. Kaunispäältä siirrymme Ivaloon täydentämään ruokavarastoja jääkaappitavaroilla. Ivalossa jännitys autossa kasvaa ja loppumatkalla silloin tällöin näyttäytyvää Inaria vilkuillaan innokkaasti auton ikkunoista.

Inari ohitetaan nopeasti ja Sevettijärven tie kuljettaa matkalaiset nopeasti Nitsijärven veneenlaskupaikalle. Veneranta on täynnä sääskiä ja kajakit pakkautuvat vilkkaasti. Rantaan karauttaa veneellä vanhempi pariskunta, joka raportoi hyvästä sääskikesästä. Eli siis siitä, että sääskiä on enemmän kuin moneen vuoteen. Itseäni sääsket eivät yleensä häiritse, mutta mieleeni kömpii väkisinkin Lätäsenon Hirvasvuopion autiotuvan sääskipilvet pari vuotta sitten. Toive tuulisesta kelistä esitetään useammankin toimesta.

Ukkonen jyrähtelee ympärillä ja välillä ripsii vettä, kun saamme paatit viimein vesille. Pilvet välttelevät meitä ja lopulta Ilta on lämmin ja kaunis. Hyvän tuntuiset kalapaikat alkavat heti sataman jälkeen. Virittelen virvelin valmiiksi Velticillä varustettuna. Ensimmäinen heitto kertoo, että uusi vapani toimii pikkuvieheiden kanssa kuin unelma. Toinen heitto kertoo, että vavassa on valmistusvirhe, kun vavan kärkiosa napsahtaa poikki liitoksen kohdalta. Mietin, missä jeesusteippi on, ja pakkaan vavan takaisin köysistöön. Pari kirosanaa saattaa lipsahtaa.

Postisaarten jälkeen Sevettijärven tien meteli jää taakse ja alamme hakea yösijaa. Karautamme kajakit rantaan X-linjamerkille, josta löydämme oivat yösijat ja nuotiopaikka. Sää on hieno, joten testaamme Nitsijärven uimavedet. Vesi on raikasta ääniefektien perusteella.

Kalakalenterin mukaan Inarin viikkomme on lähes koko kesän huonoin. Kalojen pintaamisia näkyy kuitenkin ensimmäisenä päivänä, joten virittelimme perhovavat Markuksen kanssa. Vavaton Taavi päätyy Monikalle virveliheiton opettajaksi. Monikan heitot alkavat näyttää kalastavilta varsin nopeasti. Ensimmäinen Nitsin alamittainen pikkuharri nappaa nopeasti Lottooni. Karilla näytillä käy Nitsin kirkas pikkutaimen. Mitat täyttävää ruokakalaa ei rannalle kuitenkaan saada. Onneksi Inarista on ostettu reilun kokoinen siivu savulohta, joka syödään uusien perunoiden kanssa ennen yöunia.        

Päivä 2, 13.7.2014 "Kalalle Inarille"

Päivän melontamusiikki: Kaija Kärkinen: Sade

Reitti:. Melontaa 19 km Nitsijärven X-linjamerkiltä Mustakalajärven laguunille.

2. päivän lähtöpaikka
2. päivän taukopaikka
2. päivän yöpaikka

Kömmin teltasta jo hiukan viileään aamuun. Aamupalan jälkeen kaivelen isomman kalan pyyntöä virveliin. Pikkulusikkaan haksahtaakin 30 cm kaunis taimen. Inarin 50 cm alamittaan on matkaa reilusti. Lähdemme liikenteeseen kohti Inarin vesiä. Tyynessä kelissä letka venyy pitkäksi, tosin jonon maksimimittana pitämäni kuuloetäisyys on varmaan satoja metrejä. Taukopaikaksi valitsemme Karin kanssa letkan kärjestä suurimman saariryhmästä Ravdokodolaassas, mikä suomeksi käännettynä on varmaankin Rautukutuluodot. Markus tuskin ehtii saada nuotiota syttymään (eli siis tosi lyhyt aika), kun Kari kampeaa ensimmäisen mittaharrimme rannalle. Kari määrää kalan heti valmistettavaksi, mikä onkin täsmälleen oikea neuvo tämän kalan osalle. Kala on oikea makupala. Kalan jälkeen keitämme kunnon pullakahvit; alkumatkasta pitää aina hemmotella kunnolla itseään. Itse saan ruuan jälkeen pienehkön (33cm) harrin, jonka suolaan illaksi. 

 

Tauon jälkeen laskettelemme kosken läpi Inarin puolelle Koskivuonoon. Maisema vaihtuu jälleen. Ohitettuamme Pahtaniemen koillistuuli puhaltaa raikkaasti. Aallot pärskivät väliin kajakin kannelle. Mittailen aaltoja, jotka ovat reilusti alle metrisiä. Tällä tuulella alkaa Perämerelläkin viihtyä, tuumin. Raikkaassa kelissä löydämme leiripaikan Mustakalajärven tuntumasta rannalta. Rantautuessa meinaa iskeä vilu, joten pykäämme nuotion ripeästi rantametsikköön. Ruuaksi paistamme savukylkeä nuotiossa, keitämme uusia perunoita ja avaamme hapankaalipurkin. Alkuruuaksi maistelemme suolaharria.

Ruuan jälkeen päätämme lähteä poimimaan puolen kilon ahvenia laguunista nuotiolla tehtäväksi iltapalaksi. Nimen Mustakalajärvi perusteella on selvää, ettei järven pääkalalaji ole siika eikä harri. Arvioin järven parhaaksi ahvenpaikaksi eteläreunan, josta pienehkö ahven nappaa ensimmäisillä heitoilla. Myös Markus saa ahvenen. Keskempää nappaakin sitten tukevammin. Nopeasti selviää, ettei kyseessä ole ennätysahven, vaan ehta jänkäkoira. Kolmen kilon krokotiili tulee pikku taistelun jälkeen maalle. Uistin on syvällä kiduksissa, joten hauki saa papista. Huominen ruoka on selvä. Saan muutamaan lisäahvenen kaislikosta. Siirrymme kohti länsireunaa, jossa Monikallakin on ahven kiinni. Illan suurimman viihdetuokion antaa kuitenkin kahden kilon hauki järven luoteiskulmassa. Kyseinen hauki nappaa aluksi Karin lippaan ja pääsemme Markuksen kanssa seuraamaan taistelua matalassa vedessä. Hauki kuitenkin irtoaa lipasta. Harmitus ei kestä kauaa, koska kala nappaa lipan uudestaan ennen kuin se ehtii rantaan. Siima kuitenkin hipaisee hampaita ja kala karkaa. Seuraavaksi Markus heittää oman lippansa järveen. Hauki nappaa sen välittömästi, mutta siima katkeaa taas. Sitten on oma vuoroni yrittää. Eka heitolla tuttu vesivana lähtee taas kohti uistinta. Hauki tarttuu ja saadaan rantakivikkoon, jossa siima napsahtaa poikki. Karin kädet ovat kuitenkin nopeat ja nakkaavat hauen rantavitikkoon. Kaikki uistimet löydetään hauen suusta takaisin pakkiin. Taistelun tuoksinassa kastuneina, mutta euforisina, tiedämme hetken, miltä kivikauden ihmisistä on tuntunut saalistuksen aikana. Tunteen purkaukset huvittavat silminnähden kameramies Taavia. Leirillä pääsen fileointihommiin. Fileoin ja suolaan kalat huomista ajatellen. Fileetä on vähintään riittävästi, mietin. Paistamme vielä ahvenet tikussa (namia!), paiskomme hetken Monikan frisbeetä märässä varvikossa suolla ja painumme pehkuihin.

Yöllä lokit kirkuvat ja herään peittelemään rantavedessä kylmässä olevat kalat kivillä. Toivon toki, että pikkulokkiyhdyskunta löysi rantaan jättämäni kalanperkeet.

Päivä 3, 14.7.2014 "Kyyneljoelle"

Päivän melontamusiikki: Georg Ots: Muuttuvat laulut

Reitti: Melontaa 19 km Mustakalajärven laguunilta Kyyneljoen viimeiseen virtapaikkaan.

3. päivän aloituspaikka
3. päivän taukopaikka
3. päivän taukopaikka nro 2
3. päivän yöpaikka

Kömmin makuupussista ensimmäisenä. Koska muut vielä nukkuvat, käyn kävelyllä Naittuniemessä päin. Maasto miellyttää kovasti, mutta matalasta lahdesta kalastaessani pöllähtää kohtuullinen mäkäräparvi imemään raikasta turistivertani. Tepastelen takaisin leiriin, jossa unihiekkaa jo hierotaan silmistä. Melkein unohdan perhovapani lähtiessämme kohti Suolisvuonoa. Tuuli on edelleen vastainen, vaikkakin jo varsin lempeä. Jossain välissä huomaamme Suolisvuonon toisella rannalla melojan (Ilkka Roista, kuulemme myöhemmin). 

Melomme Suolisvuonon yli kohti merimerkkiä. Seuraillemme vuonon itärantaa terävälle niemelle, jonka taakse pääsemme rantautumaan. Kävelemme Karin kanssa suoraan kajakilta kalastukselliselle hot-spotille niemen nokkaan. Muutaman heiton jälkeen tärähtää mukavasti. Vapautan Inariin kauniin, vajaa 40 senttisen, kirkkaan taimenen. Palaan muiden seuraan koilliseen osoittaville niemille, jotka vaikuttavat harripaikoilta. Ruokakalaa ei kuitenkaan kuuluu; tosin vieheet ottavat maakontaktia ja vieheenpelastukseen menee hetki. Tässä vaiheessa asetan haasteen itselleni ja muille. Jos saaliiksi saadaan mitantäyttävä (50 cm) taimen, liityn Facebookiin. 

 

Päätämme siirtyä Suolistaipaleen autiotuvalle lounaalle. Matkalla Suolistaipaleelle vuonon keskellä lilluu tuulen tuoma poron vasa.  Roimeloon porukka vastaanottaa meidät ystävällisesti rannassa. Vedämme kajakit venetietä pitkin Suolisjärven puolelle. Vaihtelemme kuulumisia Lapin ihmisien kanssa, Monika käy uimassa ja alamme hauen paistoon tuvassa. Ensimmäisen pannun syötyämme meille valkenee, ettemme saa kaikkea kalaa syötyä, vaikka ruoka herkullista onkin. Kolmannesta kalapannusta emme jaksa syödä puoltakaan ja kutsumme Rovaniemeläiset hätiin hauen syöntiin. Hauki maistuu Lapin ihmisille hyvin; neljäs ja viimeinen pannullinenkin jänkäkoiraa häviää parempiin suihin. Pannukahvien ja selän oikaisun jälkeen päätämme lähteä pakoon ihmisvilinää kohti Kyyneljärveä. Suolijärven päässä kalastelemme hetken. Muutama harri seurailee lippoja, mutta paistinkaloja emme saa. Melomme Kyyneljoelle, jonka ensimmäinen koski on kapea ja mukava laskea. Osa porukasta kikkailee kosken alla kajakilla metsästäen meripaattisurffia. Itse haistan kalapaikan. Markuksen kanssa saamme ylös pari alamittaista harria. Markus ehdottelee, että leiripaikka pitäisi perustaa tähän. Olen väärässä, kun ehdotan, että jatkamme matkaa. Kolistelemme pari virtapaikkaa alaspäin; viimeisen virtapaikan kohdalle pystytämme leirin. Olen päätellyt kartasta virtapaikan syväksi ja hidasvirtaiseksi. Sitä se ei ole, vaan matala kivikko, mihin kalat eivät tule, elleivät ole kunnon syöntipäällä. Leiripaikka on kuitenkin aivan kelvollinen. Illalla käymme kävelemässä yllävirralla, missä näemme haukia, joiden kalastusta pyrimme aktiivisesti välttämään. Laskemme ainakin yhden hauista kasvamaan. Päivälliseksi paistelemme makkaraa. Jälkiruuaksi teemme nuotiossa tikkupullia Monikan taikomasta taikinasta.