Inari 2014, päivät 7-8

Päivä 7, 18.7.2014 " Vasikkaselkä"

Päivän melontamusiikki: Lyra All Stars: Satakieli laulaa 

Satakieli laulaa (A. Hellaakoski)

Tuli kaikkien äänien takaa
yhä ihme ja ihme uus
ja viimeisimpänä vakaa
tuli hiljaisuus.
Sen lävitse purosen voin
vain aavistaa solinoin.
Vesi viileä on, ja puu
yli sen kuvastuu.

Puro solise lehvien alla,
vesi onnellinen
vie kuplaa, kannattamalla
varovasti kuultoa sen
sivu sammalen kasteisen,
ali puun, yli maan,
ohi kelloa kilkkavan haan.
Olen onnellinen.

Olen kupla, muuta en.
Olen tyhjä, muuta en.
Vain kuvastajana
olen, kuuntelijana.
Vain kupla pysyi, kesti
ja ylisti ikuisesti.

Reitti:. Melontaa 28 km Pikku-Sörmiltä Nitsijärven Rovasaareen
7. päivän lähtöpaikka 
7. päivän taukopaikka 
7. päivän yöpaikka 

Herään väsyneenä ja hikisenä aivan liian aikaisin. Päätän, että parasta on kerätä vaatteet teltasta ja hypätä suoraan järveen. Pienten epäröintien jälkeen pääsen viimein uimasille. Osa muustakin porukasta kaipaa raikastusta. Aamun kirkkaus ja tyyneys raikastuttaa aistit. Aamupalan jälkeen pakkaamme "ahkiot" ja melomme Vasikkaselän reunaan. Keli on aivan tyyni kun Vasikkaselkä aukeaa. Suuntamme keulat K-väylämerkkiä päin, joka sijaitsee luodolla nimeltään Uaivipuunnjamlaassas. Vasikkaselän hiljaisuus ja luonnon äänet ovat aivan maagisia. Väliin jostain kaukaa kaikuu veneen ääni, mutta enimmäkseen selällä kaikuvat vain kajakista tuleva veden liplatus ja lintujen äänet. Kuikkia, kaakkureita ja koskeloita selällä tuntuu olevan valtavia määriä. Onpa luodolla myös muutama merimetso, mistä en osaa innostua valtavasti, kun olen nähnyt tämän linnun pesäluotoja. Toisaalta, eivätpä nämä meidänkään "pesäluodot" aina niin siistejä ole.
 

Meloskelemme hiljalleen Kallovuonoa päin. En jaksa lukea edes karttaa. Luovutan sen Markukselle. Katson karttaa kunnolla seuraavan kerran vasta Nitsijärven pohjoisosassa, mikä on melkoinen retriitti karttafetissille. Kallovuono tulee melkein kuin itsestään oikealle. En haluaisi poistua lainkaan Vasikkaselältä, enkä liene mietteissäni kovin erilainen muiden melojien kanssa.

Kalliotaipaleen venetaipaleella Markus ja Kari ehdottavat, että vedetään ensin muovikajakit toiselle puolelle. Tämän jälkeen osa alkaisi tekemään lounasta. Ja osa hakisi lasikuitupaatit. Taavi ja Monika valitsevat kuitenkin (vähintäänkin paatille) vaarallisemman ja urheilullisemman vaihtoehdon, mistä taas menen typeränä poikana kiukustumaan. No ainakin loppuosa lasikuitupaatin kantomatkasta menee optimaalisesti. Kaksi kantaa ja yksi kannustaa ja herjaa vierellä. Työtehtävän vaihto tapahtuu 50 metrin välein. Venetien pää osoittautuu heikoksi taukopaikaksi, joten siinä mielessä alkuperäisessä Kari-Markuksen suunnitelmassa on virhe. Kuumassa kelissä muutama lounastaja houkuttelisi paikalle melkoisen paarmaparven.

Lammaslahden suulta herrat löytävät viimein sopivan lounaspaikan. Itse osallistun tulen tekoon, minkä jälkeen oikaisen varvikon päälle. Mietin, että ihmisellä pitää olla oikeus heittäytyä avuttomaksi. Yllätyksekseni huomaan, etten tunne lusmuilusta edes huonoa omatuntoa. Vaakalepo palauttaa niin, että kieltäydyn uimapiristyksestä. Lounaalla päätämme lopullisesti, että vietämme vielä yhden yön Nitsillä.

Tauon jälkeen melomme pohjoiseen Haapalahden kautta. Ohitamme aiemman X-leiripaikan. Suuntamme kulkumme Postisaarille. Kalapaikat ovat tallella, mutta uusien leiripaikkastandardiemme mukaista paikkaa saarilta ei löydy. Seuraavaksi haemme leiripaikkaa Niliniemestä, missä on liika paarmoja. Tyynessä kelissä leiripaikan pitää olla avoin ja tuulinen. Viimein Karin kiikariin osuu hiekkaranta Rovasaaren eteläpäästä. Melomme sinne totuttautumaan autojen jyrinään.

Rannalla pidämme eskimoharjoituksen. Itse en jaksa alkuun innostua, mutta hiljalleen into tarttuu muista. Kokeilen eskimoita, mutta en taivu takakannelle kunnolla, tai olen muuten vaan flegmaattinen. Vetäisen kauhukahvasta itseni Nitsin syleilyyn ja uin hiekkarannalle kuivumaan ja keräämään itseäni. Onneksi edes muilla on hauskaa. Anastan Monikan paatista pumpun, millä alan tyhjentää istuinaukkoani vedestä. Ruiskin pumpulla muita, mikä piristää itseäni. Palaan kajakkiin ja taivuttelen selkää takakannelle. Aukon takareuna hiukan kivuliaasti selkää vasten veivaan normaalin eskimon, takakansieskimon ja käsieskimon. Mikä lie aiemmin hommassa kanitti.

Muu porukka kuvailee eskimoita veden alta ja päältä. Tosin Kari on tallustellut saaressa eskimosession aikana. Kari raportoi kalojen pintaamisista. Noin kahdessa sekunnissa asia selviää itsellenikin: Tuo on siikaparvi. Ja siika on mielivastustajani perhokalastuksessa. Pakko päästä sitä kiusaamaan. Ilmoitan, että voin vaikka paastota loppuillan ja nukkua hiekkarannalla, mutta nyt perhovapa ja kahluukamppeet lähtevät työhön, mitä varten niitä olen sata kilometriä kuskannut. 

Kaivan pikkuperhot kajakista ja kelaan aivoista kuvat perinteisistä siian ottiperhoista. Pinnassa ei ole mitään isoa vaan pikkuhyönteisiä. Tyyni keli tekee myös kahlaamisesta haastavan. Kylmä vesi myös muistuttaa siitä, miksi perhokalastajia joskus kutsutaan sinimunaisiksi. Kahlatessani kalat kaikkoavat hiljalleen kauemmaksi rannasta. Ainoastaan veneiden aaltojen lyödessä rantaan on hyvä kahlata kauemmaksi ja pääsen heittämään siikaparveen hienosti. Parvessa on enimmäkseen pieniä kaloja, mutta silmäpuntarin perusteella myös useita puolen kilon siikoja, ainakin. Tarjoilen mustia pieniä Klinkhåmereita, mustia ja vihreitä päivänkorentoja, mustia 18 koon sääskiä, pintakellujia, nymfiä, ja pupaa. Ei edes aina luotettava pienin Royal Coachman aiheuta reaktiota kaloissa. Kalat pintaavat parhaimmillaan 10-20 sentin päästä perhosta. Tämä on siian perhokalastusta parhaimmillaan; kalat vievät ylivoimaisen 6-0 voiton turisti-Tommista. Tappio ei tule yllätyksenä, sillä olen kokenut saman ennenkin. Kerran rannassa poksahtaa eri tavalla, harrin tavalla. Heitto tuikkiin aiheuttaa tärpin heti ja pikkuharri käy näytillä. Tämä kuvastaa harrin perhokalastusta. Harri on suhteessa siikaan (yleensä) tyhmä kuin saapas, tai muuten vaan äärettömän perso ruualle. 

Kalastaessani kuuntelen puolikorvalla ääniä nuotiopaikalla. Persoonaani viitataan muutaman kerran, muttei ylenpalttisin kriittisin äänenpainoin. Näin luotan, että muut hoitavat ruuanlaiton puolestani. Markuksen mahtikäskystä nostan viimein perhon ylös ja tepastelen syömään. Ruoka on hyvää, taas. Ilmoittaudun tiskaamaan, tosin senkin työtehtävän hoitaa lopulta pääosin Kari.  

Illan kähmeissä kaivan pelikortit esiin. On aika pelata Lappiklassikkoa, tuppea. Peli ei ole tuttu Markukselle eikä Monikalle. Paitsi, että sääntöjen selvittyä peli onkin Monikalle tuttu. Slovakiassa peliä ei kumma kyllä kutsuta tupeksi. Pelaamme muutaman nousun. Pieni tihkusade ajaa meidät pakkaamaan paatit, ja ennen keskiyötä kömmimme pehkuihin.

Päivä 8, 19.7.2014 " Kotiin"

Päivän melontamusiikki: Jean-Pierre Kusela: Naurava Kulkuri

Reitti:. Melontaa 2 km Nitsijärven Rovasaaresta venerantaan, josta 640 km ajoa kotiin.

Kellot herättävät seitsemältä. Inarin taivas on harmaa ja kalsea, mikä helpottaa hiukan kotiinlähtöä. Pakkaamme loput remeleet kajakkiin ja melomme autolle. Nostamme kajakit lasteineen peräkärryyn ja katolle. Puoli yhdeksältä väännän polvet takapenkin keskipenkille ja lähdemme kohti aamupalaa Inarin Nesteelle. Paluumatka kuluu perinteisesti Markuksen nukkumista kuvaten ja myös järjestötoimintaa pohtien. Sodankylässä juhlitaan allekirjoittaneen aikuistumista A la Riestossa pizzalla ja keppanalla.   

Netistä autossa luetut huonot uutiset lyövät kuin märkä rätti kasvoille. Tiedän, että paluu arkeen ei tule olemaan helppoa. Onneksi Jean-Pierre Kuselan nauru sysää tylyt uutiset pois mielestä Rieskapaikan pihalla. Kotona Anita tarjoaa kakkua koko porukalle, minkä jälkeen porukka hajaantuu lopullisesti. Elän seuraavat pari päivää lähes pelkästään mansikoita ja kakkua syöden unelmoiden ensi vuoden reissusta. Tyhjyyden tunne helpottaa kunnolla vasta Martijnin läksiäismelonnoilla tiistaina. Silti olo tuntuu välillä kuin häkkilinnulla.

En fången fågel (E. Södergrahn)

En fågel satt fången i en gyllene bur
i ett vitt slott vid ett djupblått hav.
Smäktande rosor lovade vällust och lycka.
Och fågeln sjöng om en liten by högt uppe i bergen,
där solen är konung och tystnaden drottning
och där karga små blommor i lysande färger
vittna om livet, som trotsar och består.