Oulun seudun melojien retki Suomujoelle, päivä 1

Päivä 1.               

Kiilopää-Tuiskukangas 8.6.2013

             

 Yhteenveto: Herrat kiskovat pulkat ylös tunturiin ja osin alaskin. Epäonni vaivaa paikoin ja illalla melamiehiä väsyttää. Päivän saldo: 12.5 km kajakin vetoa + 10.5 km melontaa

Valmiina kähtöön Kiilopäällä (Kuva: Taavi)

Aamu on kuuma, +24°C. Kiilopään retkeilykeskuksen aamupalan jälkeen pakkaamme kajakit ja valmistaudumme kajakin vetoon yli vedenjakajan. Lähdemme hiukan ennen kymmentä.  Jyrkästä ylämäestä huolimatta veto etenee hienosti, 3-4 km tunnissa. Laskemme erotusaidalla, että olemme vesillä viimeistään kahden maissa. Keli on hieno, joten kaarramme ylös tunturiin jälkimmäistä Niilanpään ylittävää polkua kiiveten. Ylhäällä keitämme kahvit ja laskemme kajakit seremoniallisesti vesille ensimmäisen kerran pieneen latvapuroon. Tästä eteenpäin retki on pelkkää alamäkeä, mietimme. Harjanteelta näemme pian Suomunlatvan vedet. Kaukaa katsottuna vettä näyttää olevan jotenkuten ja juoksemme tunturinummea pitkin alamäkeen kajakit vedossa. Markuksen kajakki kaatuu rinteessä ja paljastaa ikävän totuuden. Invaderin pohjassa on reikä. Penkin reunassa on reilu irtolipare, ei mikään viilto tai halkeama. Tukimme reiän päältä ilmastointiteipillä ja vedämme kajakin muutama sata metriä puron rantaan. Puro ei ole melottava, vettä on hädin tuskin nilkkoihin. Ilmastointiteippi ei pysy Markuksen kajakin pohjassa. Punnitsemme vaihtoehdot. Koko retken peruminen ja paluu ensi keväänä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta. Mietimme myös pelipaatin hakua autolta. Koska sää on hyvä, päätämme kuitenkin pitää pienen puuhatuokion veden ääressä. Markuksen toinen vesipullo polyeteenilähteenä ja kaasupoltin lämmönlähteenä sulatamme pohjaan noin 8 cm halkaisijaltaan olevan paikan. Irrotamme myös penkin ja sulatamme paikan myös penkin alle. Veden pääsyä kajakkiin estämme myös ilmastointiteippauksella, nyt kuitenkin järkevästi kajakin sisäpuolelle, penkin alle. Aikaa kuluu tunti, varmaan pitkälti toistakin. Myös sääsket löytävät meidät puronuomasta.

Suomun latvat häämöttävät edessä (Kuva: Taavi)

Retki ja kajakin veto voi taas jatkua. Alkaa tuntua siltä, että tämän reissun muistaa vuosien jälkeenkin. Vesitilanne on masentava. Kuivan kivisen puron vesimäärä ei helpota kajakin vetämistä. Muutaman kilometrin turhauttavan puron seuraamisen jälkeen kaarramme Raututunturien puoleiselle polulle, jota seuraamme muutaman kilometrin. Jossain välissä purolaakso muuttuu soisemmaksi ja lähdemme Markuksen kanssa tarkastamaan vesitilanteen. Puro on kuin onkin muuttumassa syvemmäksi ja voimme viimein hypätä kajakkiin ja aloittaa melonnan. Kiilopäältä olemme tulleet noin 13 kilometriä. Suomunruoktun autiotuvallekaan on enää pari kilometriä. 

Matka Suomunruoktulle sujuu leppoisasti. Puro on syvä ja mutkittelee kauniisti suon keskellä. Hiukan ennen autiotupaa puro mataloituu ja kajakit karahtavat kiville. Olemme lopen kyllästyneitä kajakin vetoon ja työntelemme kajakkia pohjasta eteenpäin sentti tai metri kerrallaan. Väliin kajakki kulkee jopa kymmeniä metrejä. Matka taittuu hitaasti. Muistutan Taavia, että retki oli hänen ideansa. Taavi myöntää asian. Autiotuvallakaan emme käy, kun olemme kerran vesille päässeet.  Museolta joki lähtee hurjaan alamäkeen. Tiukat mutkat ja kallionvierustat menevät isommitta ongelmitta veden vähyyden ansiosta. Kymmenen senttiä lisää vettä, niin tämä koskijakso olisi ollut loistava. Kaksikymmentä senttiä enemmän vettä olisi pakottanut skouttaamaan jokaisen mutkan rannalta lyhyissä pätkissä yli kilometrin matkalla. Puiden ja muiden esteiden takia olisi tällöin pitänyt osa koskista jättää jopa laskematta. Nyt emme nouse kajakista vaan etenemme hitaasti etuperin ja takaperin kiveltä kivelle, paikoin pohjasta melalla ja käsin raapien. Kosken loppuosassa tulee tappioita. Oma melani juuttuu kiven rakoon tiukasti ja napsahdus kertoo, että lapa halkeaa jostain. Tappio ei ole iso, lähinnä kosmeettinen. Koskijakso loppuu matalaan koskeen.

Kivistä koskea Suomunruoktun alapuolella (Kuva: Taavi)

Suolla virta kulkee taas hitaammin ja syvänä. Ongelmana ovat puut, joiden takia joudumme muutaman kerran nousemaan kajakista. Tasaisen suojakson ja Aitaojan jälkeen joki tuntuu jo joelta. Vettä on kajakin alla jokseenkin riittävästi ja joki on hieno iltavalaistuksessa. Kosket ovat osin jyrkähköjä ja kallioisia. Mukkavaaranlammen kohdalla olevan lyhyen könkään vedämme suosiolla ohi; olemme jo liian väsyneitä tekniseen ja kiviseen linjaan. Viimein päätämme, että viimeistään seuraavan kajakista nousun kohdalla on telttapaikka. Katson kartasta, että Tuiskukankaalla on tulipaikka. Tulipaikalla toimimme reippaasti, illan viileys on houkutellut pienet ystävämme suurin joukoin kylään. Päivällisen, kolme purkkia hernekeittoa ja paketillinen HK-Bleau:tä, nautimme pienen konjakkiryypyn säestämänä. Tarkastamme Markuksen kajakin, johon on tullut uusi halkeama vanhan viereen. Korjausurakan siirrämme aamuksi ja kömmimme telttaan sääskiä pakoon.

Ruokaa!